Kissa on naukunut tylsistyneenä koko aamun ja tuijotellut ulos; mikään ei huvita ja kaikki ketuttaa. Sama vika mulla. Töihin ei huvita lähteä (tosin mun ei ole pakkokaan mennä toimistolle tänään), mutta eipä huvita tehdä töitä kotonakaan. Eikä huvita edes olla kotona(kaan). Avioliiton onnellisimmat ajat (2 vuotta) ovat auttamatta takanapäin. Tuntuu siltä, että mies kaipaa jo muutakin säpinää kuin vaimon kanssa puuhastelua. Eikä vaimo jaksa välittää, jos mies tahtoo mennä niin menköön sitten. Tietenkin seurauksena on ennemmin tai myöhemmin avioero. Olen muutenkin huomannut, etten ole enää pahoillani, kun mies lähtee metsästys- tai kalastusreissuille. Itse asiassa nautin, kun saan olla rauhassa kotona, katsoa (olohuoneen) telkkarista mitä haluan ja syödä ja juoda mitä haluan (meillä mies tekee ruoat, kokin koulutus). Eikä kukaan kysele, että "MISSÄ mun avaimet/kännykkä/kamera/yms. yms." on.

Eipä hyvin mene, aamutakissa istuskelen koneella kotona kahvia lipittämässä, eikä mikään huvita. Lenkille ajattelin lähteä sehän piristäis, mut toisaalta ei huvita sekään. Raahaudun edes suihkuun. Ja mietin, mikä aneemisen blogini tarkoitus on, kun kukaan ei edes tiedä tästä. Johtopäätökseni on, että kyse on päiväkirjasta, jota en halua lähipiirini luettavaksi. Siltikään en ole päässyt vielä kirjoittamisessa tasolle, johon kai pyrin, eli vapaasti purkamaan ajatuksiani ja tuntojani. Kirjoitankin liian harvoin ja pinnallisesti. Blogini alkuvaiheista saakin varmaan kuvan, että olen täysin pinnallinen materialisti. Niin olenkin, mutta en VAIN sitä. Tunnustan addiktioni meikkeihin yms. ihanuuksiin, enkä häpeile sitä yhtään. Mielestäni nimittäin esimerkiksi kiinnostus ulkonäöstään huolehtimiseen ei millään muotoa sulje pois sitä, etteikö ihminen voisi olla MYÖS syvällisisesti ajatteleva ja tunteva sekä myös muista kuin pinnallisista "turhuuksista" välittävä. Eikun nyt suihkuun ja yritän avata itseäni paremmin jatkossa (meikkiostoksista raportoimisen ohessa =))